Orphan - Ottolapsi

Saanen esitellä teille pelottavimman kauhuelokuvan, jonka olen koskaan nähnyt: Jaume Collat-Serran Orphan - Ottolapsi. Elokuva kertoo perheestä, joka adoptoi orpokodista yhdeksänvuotiaan Estherin (uskomattoman lahjakas Isabelle Fuhrman). Tyttöä kiusataan koulussa tämän vanhanaikaisen pukeutumistavan vuoksi, eikä perheen vanhempi lapsi Danielkaan (Jimmy Bennett) hyväksy uutta tulokasta. Estherin käytös on hyvin poikkeavaa ja tyttö vaikuttaa vähintäänkin psykopaatilta. Pian Estherin menneisyydestä alkaa paljastua yllättäviä asioita...

Olen todellinen kauhuelokuvakonkari (olen nähnyt niitä reilusti yli 100, koska yhteen aikaan en juuri muuta katsonutkaan), mutta tämä on ehdottomasti pelottavin ja samanaikaisesti loistavin kyseisen genren pätkä, jonka olen nähnyt, sillä juoni oli mielenkiintoinen ja yllätyksiä täynnä. Varsinkin loppuratkaisu oli sen verran yllättävä, että hyvää päivää. Elokuvan aikana säikähdin pari kertaa voimakkaammin kuin koskaan ja huusin ääneen.

Isabelle Furhman tekee ehdottomasti elokuvan parhaan roolisuorituksen hiuksia nostattavana adoptiolapsena jättäen taakseen helposti aikuiset, kokeneemmat näyttelijät. Esther on mielestäni kymmenen kertaa pelottavampi kuin vaikkapa The Ringin Samara tai Kaunan kissapoika (joka on itseasiassa aika söpö), sillä hän on elossa ja todellinen pipipää.


Elokuvan tunnelma on luonnollisesti hyvin synkkä ja  painostava, ja pysyy kassassa loistavasti loppuun asti. Kuvamaailmasta tulee mieleen marraskuu - kaikki on harmaata ja masentavaa aina pihan puita ja perheen lasten hiustenväri myöten. 

Voin täysin valehtelematta sanoa, että tämä elokuva teki minusta tuplasti säikymmän kuin ennen ja kauhuelokuvien katsominen onkin vähentynyt kohdallani roimasti. En suosittele elokuvaa herkille tapauksille, mutta sen sijaan kauhuelokuvia jumaloivan tapauksen kannattaa tämä pätkä katsastaa.
Neljä laamaa (jotka taas asettuvat näin, aika jännä D:):

Funny Games

Päätin sitten aloittaa tällaisen elokuvablogin, jossa arvostelen erilaisia elokuvia, joita olen katsonut. Ideahan on aivan huikean uusi ja erilainen, mutta toivon, että ehkä joku tätä mahdollisesti seuraava yksilö löytäisi tämän avulla erilaisia katsottavia elokuvia ja kokisi ehkä jonkinlaisia tunne-elämyksiä (joko liikuttuisi kyyneliin, vaikuttuisi todella tai vaihtoehtoisesti pettyisi pahasti, ihan miten vain) niiden kautta.

Mutta, itse asiaan. Olen maannut nyt sairaana kotona kolmisen päivää ja olen katsonut tosiaan tylsyyteeni muutamia elokuvia ja ajattelin ottaa yhden niistä heti aluksi käsittelyyni; nimittäin Funny Gamesin.

Elokuva kertoo perheestä, jotka saapuvat lomalle huvilalleen. Kaksi hyvinpukeutunutta ja varsin kohteliasta poikaa tunkeutuu huvilaan (paradoksi :D) ja tappaa perheen leikittyään heillä ensin noin 12 tuntia.
  Katsoin elokuvan kaverini suosittelemana ja en joutunut pettymään. Elokuva on siis uusintaversio 1997 vuonna Mikael Haneken ohjaamasta elokuvasta. Hämmentävää on se, että samainen heppu ohjasi myös tämän katsomani pätkän, ainakin Wikipedian mukaan. Mielenkiintoista.
  Elokuva oli järkyttävä ja vastenmielinen, mutta se ei sortunut onneksi liikaan verellä mässäilyyn. Esimerkiksi perheen koiran tappamista golfmailalla ja pikkupojan ampumista kiväärillä ei näytetty katsojille.
  Funny Gamesissa tunnelma oltiin rakennettu hienosti, sillä itse ainakin olin todella ahdistunut elokuvaa katsoessani. Kiduttettavalla perheellä oli hetkittäin aina tilaisuus paeta, mutta he onnistuivat joka kerta jotenkin ryssimään sen omalla käytöksellään (esimerkiksi kohtaus, jossa perheen äiti (Naomi Watts) pääsee pakenemaan talosta ja hän juoksee autotielle. Hän piiloutuu ensimmäiseltä vastaantulevalta autolta, koska hän pelkää sen olevan kiduttajien auto. Se ei kuitenkaan ole, ja hän päättää luottavaisin mielin hypätä seuraavan auton eteen - joka taas on näiden pikku sekopäiden kaara). Erikoista ja samalla inhottavaa elokuvassa oli se, että aina välillä Paul (Michael Pitt), joka siis oli toinen kiduttajista, käänsi katseensa suoraan kameraan ja kysyi katsojan mielipidettä asioista. Myös totaalinen yllätysmomentti oli se, kun perheen äiti ampuu Paulin partnerin ja Paul kaivaa sohvalta kaukosäätimen, kelaa aikaa taaksepäin ja näin estää kaverinsa kuoleman. Murhaajat olivat siis aikamoisia autohittaajia.
  Erikoisen ja poikkeavan kauhuelokuvan Funny Gamesista tekee se, että kukaan uhreista ei jäänyt henkiin ja että kiduttajat olivat kohteliaasti puhuvia, ylempää luokkaa olevia nuoria miehiä, jotka rakastivat golfia ja purjehdusta, mikä oli piristävää vaihtelua kauhuelokuvien tyypillisiin neljäkymmentävuotiaisiin, teinejä jahtaaviin pipipäihin. Ei sillä, että elokuvan kiduttajat olisivat olleet jotenkin mieleltään terveitä - päin vastoin, he olivat totaalisia psykopaatteja.

Funny Games oli siis mielestäni vallan mainio ja poikkeava kauhuelokuva kaikessa ahdistavuudessaan ja vastenmielisyydessään. Kiduttajien ylivoimaisuus kuitenkin hieman häiritsi ja elokuvasta jäi muutenkin puuttumaan jotain, en vain osaa oikein sanoa, että mitä.

Antakaamme elokuvalle siis kolme taputtavaa vihreää laamaa: