Welcome to the Rileys

Tämä Jack Scottin ohjaama elokuva kertoo Rileyn pariskunnasta, Dougista (James Gadolfini) ja Loisista (Melissa Leo) jotka ovat menettäneet tyttärensä. Lois ei ole voinut poistua kotoaan pitkään aikaan ja Doug pettää vaimoaan tarjoilijattaren kanssa. Kun tarjoilijatar menehtyy yllättäen, lähtee Doug työmatkalle New Orleansiin ja eksyy strippiklubiin, jossa hän kohtaa 16-vuotiaan stripparin ja ilotytön, Malloryn (Kristen Stewart). Doug osoittaa isällistä kiinnostusta Mallorya kohtaa ja päättää pelastaa tämän tuhoisalta elämältään.

Roolisuoritukset olivat yllättävän hyviä, ja varsinkin Stewartin panos löi minut ällikältä (vaikka ilme pysyi lähes koko elokuvan ajan samana), koska en ole pitänyt häntä erityisen lahjakkaana näyttelijänä Twilightien perusteella. Gadolfinilta ja Leolta osasin odottaakin ammattimaista ja taitavaa työskentelyä, sillä tiesin heidän olevan lahjakkaita työssään. Roolihahmot olivat mielenkiintoisia ja itse haluaisin tulevaisuudess näytellä enemmän kuin mielelläni Malloryn kaltaista tapausta.

Elokuvan tunnelma ei ollut masentava, muttei erityisen hilpeäkään. Parhaiten sitä voisi kuvailla sanoilla "pilvien takaa pilkottaa aurinko". Huumoria pätkässä ei ole juuri laisinkaan ja taustamusiikkina pyörii muistaakseni yksi sama biisi koko ajan, mutta elokuva ei ole tylsä, ei laisinkaan, sillä hahmojen kehitystä on mielenkiintoista seurata. On myös mukava huomata, että Malloryn kohtaaminen saa Rileyn pariskunnan vihdoin keskustelemaan tyttärensä kuolemasta.

Welcome to the Rileys käsittelee vaikeaa aihetta lähes huomaamattomasti, eikä täten ahdista katsojaa juuri laisinkaan. Pieneksi mestariteokseksi en sitä kuitenkaan lähtisi ylistämään, niin kuin arvoisat kriitikkoystäväni. Elokuva oli mielestäni hyvin onnistunut tavoitteessaan, mutta siitä puuttui jotain sellaista, mikä saisi minut muistamaan sen lopun ikääni - tai edes pari seuraavaa kuukautta. Tällaisia on tehty jo aivan tarpeeksi.

(ps. Todella suuri kiitos uudelle lukijalleni, olen tavattoman otettu että päätit alkaa seurata kirjoituksiani! Ja mitä mieltä olette mahdottoman seksikkäästä banneristani?)

The King's Speech

 

Kriitikoiden ylistämä pätkä, joka on kahminut neljä Oscaria? Pakkohan sellainen elokuva on nähdä ja katsoa, ovatko kriitikot olleet oikeassa. Saanen siis esitellä Tom Hooperin Kuninkaan puhe!

Elokuva sijoittuu aikaan, jolloin toinen maailmansota on alkamassa. Kuningas Yrjö V:n on kuollut (Michael Gambon), ja hänen vanhin poikansa, Edward VIII (Guy Pearce) luopuu kruunustaan skandaalien vuoksi, jolloin tämän veli Bertie (Colin Firth) kruunataan maan hallitsijaksi. Asiassa on vain yksi mutta; Bertiellä on kiusallinen puhevika. Bertien vaimo, Elisabet (Helena Bonham Carter) järjestää miehelleen omalaatuisen puheterapeutin, Lionel Loguen (Geoffrey Rush) ja hänen avustuksellaan Bertie pitää radiopuheen, joka kokoaa kansan yhteen ja valaa tämän täyteen rohkeutta. 

Juoni ei ehkä ole kaikkien mielestä siitä kiinnostavammasta päästä, mutta ennakkoluulot saattavat joskus osoittautua vääriksi, kuten tässäkin elokuvassa. Totta, elokuvassa ei ole jännittäviä ja yllättäviä kääntiä, mutta tarvitseeko niitä aina ollakaan? Tämä on kuitenkin pieni tarina itsensä voittamisesta. 

Näyttelijöiden työ on uskomatonta. Colin Firth tekeekin varmasti elämänsä parhaan rooliin änkyttävänä kuninkaana ja Geoffrey Rushin tulkitsemaa terapeuttia ei voi muuta kuin rakastaa, eikä Helena Bonham Carterkaan jää miesten varjoon tulevaa kuningasta rakastavana vaimona. 

Elokuva on hienosti rakennettu, ja herättää myötätunnon kuningasta kohtaan jo alusta alkaen: Filmi alkaa kohtauksella, jossa Bertie yrittää pitää puheen suuren yleisön edessä, mutta ei saa sanaakaan suustaan. Kohtaukset ovat myös loppuun asti hiottuja ja hyvin onnistunut puvustus, sekä lavasteet täytyy tietenkin mainita.

Silti, jokin elokuvassa estää sitä olemasta viiden laaman arvoinen. Ehkäpä se, että loppukohtaus ei saanut minua liikutuksen kyyneliin, niinkuin se on monet muut saanut? No, en kyllä itkenyt edes Titanicia katsoessani, mutta sen sijaan Leijonakuningas saa minut tuhlaamaan paketillisen nenäliinoja...

Neljä laamaa tälle hyvän mielen elokuvalle: 

Never Let Me Go - Ole Luonani ain

Mark Romanekin Never let me go - Ole luonani ain on elokuvasovitus samannimisestä Kazuo Ishiguron arvostetusta romaanista.

Elokuvan päähenkilönä toimii Kathy H (Carey Mulligan), joka muistelee lapsuuttaan Hailshamin suljetussa sisäoppilaitoksessa ja nuoruuttaan ystäviensä Tommyn ja Ruthin (Keira Knightley) kanssa. Kuulostaa hyvin tyypilliseltä idealta, paitsi että henkilöhahmot ovat klooneja, jotka on luotu ainoastaan toimimaan elinluovuttajina kasvettuaan aikuisiksi.

Elokuvan idea on hieno ja mielenkiintoinen, mutta toteutus ei niinkään. Elokuvassa painotetaan mielestäni vääriä asioita, kuten kolmiodraamaa, tärkeämpien ja oleellisempien seikkojen, esimerkiksi päähenkilöiden inhimillisyyden ja systeemin moraalisuuden, sijaan. En ole lukenut kirjaa, mutta se lienee parempi, sillä Ole luonani ain  kuuluu niin sanottuun "Toimisi paremmin kirjana"- genreen.

Elokuvan kuvamaailma on kauniin haikea ja maanläheinen, joka luo aivan omanlaisensa tunnelman. Myös roolisuoritukset olivat loistavia, ja erityisesti Keira Knightley pääsi loistamaan kohtaloonsa turhautuneena tyttönä.

Elokuvan idea aiheutti kylmiä väreitä, sillä kloonaaminen voi olla totta tulevaisuudessa ihmisten ahneuden ja jatkuvasti kehittyvän tieteen takia. Pätkä pisti miettimään, että olisiko elävien olentojen luominen elinvarastoiksi moraalisesti oikein, vaikka heidät olisikin luotu laboratoriossa? Elokuva yrittää kovasti esittää pohtivansa asiaa, mutta mielestäni onnistuu siinä huonosti. Kloonien mahdolliset sielut ja heidän ihmisarvonsa tarkempi käsitteleminen olisi tehnyt pätkästä tuplasti paremman ja syvällisemmän.

Olen karu, mutta sanonpa vaan, että aina pitäisi olla tekemässä kaikki itse :DD Annettakoon elokuvalle silti kolme laamaa: