Viime viikolla tuli katsottua poikaystävän luona (minun toiveestani totta kai!) Lasse Halströmin Hachiko - A Dog's story, joka pohjautuu tositarinaan akita rotuisesta koirasta, joka tuli päivittäin odottamaan omistajaansa rautatieasemalle, jopa tämän kuoleman jälkeen.
Koskettavaa ja surullista, juuri minun makuuni sopiva elokuva. Pillahdin itkuun jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana, sillä Hachiko oli järkyttävän suloinen, pieni pallero. Rääkymiseni alkoi jälleen, kun omistaja kupsahti ja kyyneleet virtasivat aina lopputeksteihin asti. Silti en ylistäisi pätkää erityisen hyväksi elokuvaksi.
Kaikki muut hahmot, paitsi Hachikon isäntä (Richard Gere) ja Hachiko itse, ovat turhia ja puuduttavia. Heidän tarinansa ja ajatuksensa ovat merkityksettömiä, eivätkä millään lailla oleellisia juonen kannalta. Ne ovat vain keino pidentää elokuvaa, joka toimisi parhaimmillaan puolituntisena lyhytelokuvana. Noin puolitoistatuntisena pätkänä elokuva on vain tylsä ja puuduttava. Mutta silti itkeä tihrustin mieheni paidan märäksi, koska Hachiko oli niin valloittava.
Roolisuorituksissa ei kuitenkaan ole valittamista, ja näyttelijät hoitavat hommansa vallan mainiosti. Ja kai elokuvassa oli jotain hienoja, filosofisia piilomerkityksiä, joita en vain kykenen tyhmyydeltäni näkemään. Katsokaa, jos haluatte masentua ja nähdä söpön koiran.
Hachikon ja kyyneleiden vuoksi kaksi laamaa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti