Elokuu

No niin, sanon nyt heti etukäteen, että tämä postaus tulee sisäämään raskasta raivoamista ja vähemmän asiallista kielenkäyttöä, mutta siihen olettekin varmaan tottuneet, kun tätä blogia luette. Eli hyvät ihmiset, saanen esitellä, Elokuu:

Tämä Oskari Sipolan ohjaama elokuva kertoo Akusta (Eppu Pastinen), joka tajuaa ylioppilaslakin päähän saatuaan, että hänen elämänsä on itseasiassa aika tylsää. Kaverit ja vanhemmat katoavat kaupungista, ja tyttöystävä lähtee intereilaamaan. Ja mitä tekee Aku? Ihastuu tyttöön (Lina Turkama), joka näyttää hänelle alushousunsa ratikassa ja lähtee kyyditsemään tätä extempore Itä-Suomeen. Aku ja tämä tyttö, jonka nimi on Juli muuten, rakastuvat ja paneskelevat pitkin metsiä, kunnes on aika palata karuun arkeen kesän loputtua. Angst.

Eikö olekin herttainen ja koskettava elokuvaidea? Ei helvetissä. Olkoonkin tuo Aku ollut kuinka kiltti poika hyvänsä, niin fakta on se, että tyttöystävää ei petetä heti, kun hän häipyy maasta eikä jonkun rasittavan pikkulikan (joka on vähintäänkin epätasapainoinen tapaus) takia jätetä kesätyöpaikkaa, oteta vanhempien autoa ja lähdetä matkustamaan ympäri Suomea, koska tämä kyseinen pimu haluaa niin. Ei, ehei. Lisäksi elokuvaa on ylistetty realistiseksi ja koskettavaksi road movieksi ja se ei kyllä ole kumpaakaan. Varsinkaan realistinen ja se havaitaan heti, kun Aku ja Juli tapaavat toisen kerran.

Ja sitten näyttelijätyöhön. Pastinen on yllättävän uskottava repäisevänä pikku paskana, mutta valitettavasti samaa ei voi sanoa Turkamasta. Tytön roolisuoritus on suoraan sanottuna surkea; hahmosta on yritetty luoda Häräntappoaseen Kerttua muistuttava mystinen sisupussi, mutta yritys näkyy liikaa ja tekee hahmosta vain ärsyttävän. Lisäksi Julin kasvoilla on jatkuvasti tahattoman ylimielinen ilme, mikä lisää entisestään intoa repiä hahmon pää irti. Muista näyttelijöistä minulla ei sitten olekaan sanottavaa, ihan semihyviä olivat.

Elokuvassa pohditaan suurta kysymystä: Onko ihmisillä muuta tulevaisuutta, kuin oma tupa, avioliitto ja perunamaa? Ei näköjään. Jos edes haaveilet muuta, niin tulet onnettomaksi ja elämäsi tulee olemaan päin persettä. Ja mistä se johtuu, että lähes jokaisessa elokuvassa päähenkilömiehen tyttöystävä on mitäänsanomaton, beigeen ja valkoiseen pukeutuva lääkäriopiskelija, ja se tavoiteltava pikku prinsessa on joku kovinkin räväkkä ja vihreään lateksiin pukeutuva nainen, jonka haaroväli on joko tuhansille tuttu tai sitten telaketjulla yhteen sidottu (jälkimmäinen kuvaa aika hyvin Julia ja Elokuun sijasta pätkän nimi voisi olla Pillunmetsästys, koska päähenkilöiden intiimin kanssakäymisen vähyyttä korostetaan koko ajan. No, sitten kun nämä päätyvät rakastelemaan sammalmättäälle, niin pääpari ei muuta teekään kuin pöki menemään)? En kyllä tiedä, raivostuttavaa. Ovatko persoonalliset tapaukset jotenkin vähemmän sitoutuvaisia elokuvantekijöiden mielestä?

Ai jotain hyvää pitäisi sanoa? Olihan tämä ihan kivasti kuvattu. Mutta älkää katsoko, jos ette rakasta raivostuttavia pehmopornoelokuvia.